Johdanto suomenkieliseen painokseen
Kirjoitin vuonna 2010 julkaistuun David Duken Juutalainen ylivalta -kirjaan esipuheen, jossa pyrin antamaan suomalaisille lukijoille selostuksen tämä kohutun amerikkalaispoliitikon elämästä ja maailmankuvasta. Samalla halusin tehdä lukijoille selväksi, miksi juuri tänä globaalina aikakautena juutalaiskysymys on ajankohtaisempi kuin koskaan.
Juutalainen ylivalta oli osa Duken yli 700-sivuista omaelämäkertaa My Awakening: A Path to Racial Understanding (1998), josta se irrotettiin myöhemmin itsenäiseksi teokseksi Jewish Supremacism: My Awakening on the Jewish Question (2002). Teoksen julkaisija ja suomentaja perusti käännöksensä My Awekeningin vuonna 2007 ilmestyneeseen uudistettuun ja laajennettuun laitokseen. Sama kustantajataho on julkaissut myös nyt käsillä olevan teoksen Olipa kerran Eurooppa, joka on suomennos Duken elämäkerran kolme lukua käsittävästä ensimmäisestä osasta ”An American Son” ja kymmenen lukua käsittävästä toisesta osasta ”Race and Reality”. Tämän suomalaista näkökulmaa korostavan johdannon jälkeen tuleva Glayde Whitneyn esipuhe on sama kuin My Awakening -kirjassa julkaistu, minkä vuoksi siinä otetaan myös kantaa juutalaiskysymykseen, joka ei ole tämän kirjan aiheena.
Koska kirjan teemana on perinnöllisyys, rotu ja sukupuoli, se tulee aiheen tulenarkuuden vuoksi herättämään vähintään yhtä paljon keskustelua kuin aikaisempi juutalaiskysymystä käsitellyt kirja. Kun Duken ensimmäistä suomennosta alettiin viime kesänä myydä tavarataloketju Prisman verkkokaupassa, se sai monet poliittisesti korrektit ”kansalaisaktiivit” verkkokirjoittajat menettämään hermonsa ja vaatimaan teoksen myyntikieltoa. Lisää vettä myllyyn kaatoi Kaleva-lehti, joka kertoi 4. syyskuuta 2012, että juutalaisten seurakuntien keskusneuvoston puheenjohtaja Gideon Bolotowsky on tehnyt tutkintapyynnön ylivieskalaisen tavarataloketju J. Kärkkäisen ilmaisjakelulehti Magneettimedian verkkosivuista, jossa on julkaistu kaksi sionistista valtapolitiikkaa kritikoivaa artikkelia. Toinen artikkeleista oli Juutalainen ylivalta -kirjassa ollut David Duken oma johdanto.
Kohupoliitikko David Duke
Suomessa ulkomaiden politiikkaa seuraavalle suurelle yleisölle amerikkalainen historian tohtori David Duke tuli tunnetuksi vuonna 1991, kun tämä entinen Knights of the Ku Klux Klan -järjestön johtaja (Grand Dragon eli ”Suurlohikäärme”) valittiin kansainvälisen kohun saattelemana Louisianan osavaltion edustajainhuoneen jäseneksi. Vaikka Duken nuoruuden radikalismista on kulunut jo yli 30 vuotta, klaanimenneisyys on varjostanut hänen julkista uraansa vielä 2000-luvulla. Tilanne tulee tuskin muuttumaan miksikään, sillä vaikka Duke on jo kauan sitten irtisanoutunut kaikesta rotusortoon edes etäisesti viittaavasta politiikasta, valtamedia pitää hänen myöhemmän kauden näkemyksiä siinä määrin vaarallisina, että kaikissa häntä koskevissa uutisissa jaksetaan aina ensimmäisenä muistuttaa hänen kaukaisesta klaanimenneisyydestään. Tämä tietenkin Duken uskottavuuden vähentämiseksi ja huomion kiinnittämiseksi muualle kuin hänen esittämiin argumentteihin.
Tavallinen uutisten seuraaja ei kuitenkaan tiedä, että astuessaan KKKK:n johtoon 1970-luvun puolivälissä hän muutti järjestön luonnetta huomattavasti liberaalimmaksi kuin se oli ollut aiemmin. Duken radikalismi näkyi moniulotteisena, sillä hän ei ainoastaan poikennut jyrkästi vasemmistolaisesti tiedostavasta ajan hengestä kuulumalla taantumuksellisena pidettyyn järjestöön, vaan vieläpä olemalla nuori, asiansa hyvin artikuloiva ja akateemisesti koulutettu. Nuoren klaanijohtajan synnyttämä muutos järjestön sisällä oli suorastaan vallankumouksellinen: hän kannatti laillisuutta ja vastusti väkivaltaa, salli ensi kertaa naiset osaksi järjestöä sekä hyväksyi katoliset tasavertaisiksi jäseniksi. Hän muutti myös Klaanin rasistisen perusfilosofian lähemmäs valkoista separatismia ja toisti jatkuvasti, että hänen järjestönsä KKKK ei ole mustia vastaan, vaan se pikemmin puolustaa valkoisia ja kristinuskoa. Jätettyään Klaanin hän onkin luonnehtinut itseään ”valkoisten kansalaisoikeuksien puolustajaksi”.
Värikkäiden elämänvaiheiden jälkeen Duke oli valmis 1990-luvun lopulla kertomaan tarinansa ja sen, miten hän heräsi rodulliseen maailmankatsomukseen. Elämäkerrassa My Awakening päähuomio kiinnittyy siihen, kuinka tieteellinen ja rationaalinen hänen maailmakuvansa on. Duken viittaamaan valtavaan lähdeaineistoon on vaikea suhtautua pelkällä olankohautuksella. Juuri tämä on raivostuttanut hänen vihollisiaan kaikkein eniten.
David Duken kannattamat konservatiiviset kristilliset arvot ja valkoisten oikeuksista puhuminen ovat saaneet poliittiset viholliset lähinnä vasemmalla kampanjoimaan rajusti häntä vastaan. Heidän mukaan valkoiset ovat eri taustoista ja historiasta riippumatta etuoikeutettu ryhmä, minkä vuoksi valkoisten oikeuksien puolustaminen on vain piilotettua rasismia, jolla ylläpidetään perusteettomia etuoikeuksia. Vasemmistolaiset ja liberaalit uskovat myös, että rotuja ei ole olemassa, mutta kannattavat samalla positiivista syrjintää (Affirmative Action), jossa valkoisia syrjitään nimenomaan rodun mukaan. Yleensä positiivista syrjintää on perusteltu sillä, että sen avulla syrjityiksi uskottujen ryhmien heikompana pidettyä alkutilannetta parannetaan vain väliaikaisesti. Kun tasa-arvo on saavutettu, järjestelmä voidaan lakkauttaa, koska tuotettu tasa-arvo alkaa ylläpitää itse tasa-arvoa. Kuten Duke ja monet keskivertokansalaiset ovat huomanneet, positiivisesta syrjinnästä on tullut kuitenkin kiinteä osa länsimaista yhteiskunta-ajattelua, josta ei olla luopumassa, vaikka sen avulla monet ”vähemmistöt” (esim. naiset sukupuolisena enemmistönä ja värilliset globaalina enemmistönä) ovatkin keinotekoisesti saavuttaneet matemaattisen tasa-arvon. Koska positiivinen syrjintä perustuu jo lähtökohdiltaan virheelliseen ajatteluun, sen lopettaminen poistaisi matemaattisen tasa-arvon, kun kykyihin perustuva meritokratia astuisi taas voimaan – kannettu vesi ei tosiaankaan pysyisi kaivossa. Valkoisia syyllistävästä eriarvoistavasta järjestelmästä ei voida luopua, koska silloin paljastuisi, että orwellilaiselta uuskieleltä kuulostava positiivisen syrjinnän idea on rakennettu valheelliselle pohjalle.
Yhdysvalloissa Duke lienee tunnetuin positiivisen syrjinnän vastustaja, minkä vuoksi hänen argumenttinsa on yritetty tehdä tyhjäksi mustamaalaamalla hänen persoonaansa. Hegemonisen kulttuuritaistelun hyvin sisäistäneet vasemmistolaiset käyvät siksi tiedotussotaa kaikilla rintamilla, varsinkin internetissä. Erityisen tunnettuja vasemmistolaiset ovat innokkuudestaan ottaa haltuun avoimen tietosanakirjan Wikipedian poliittisesti arat artikkelit, joita he muokkaavat haluamikseen herkeämättömällä kollektiivisella voimalla. Toisin sanoen he ottavat haltuun tietosanakirjan ”objektiivisen totuuden” omia poliittisia päämääriään silmällä pitäen. Näin ei ole käynyt vain David Dukea koskevan artikkelin kohdalla, vaan kaikissa niissä kirjoituksissa, joissa vasemmistolainen uskonvarainen egalitarismi on vaarassa tulla kumotuksi. Kiihkeimmin vasemmiston käymä kulttuurisota Wikipediassa näkyy rotujen olemassaoloa ja älykkyyttä käsittelevissä tiedeartikkeleissa.
Miksi suomalaisten on hyvä lukea Olipa kerran Eurooppa?
Joku saattoi aivan perustellusti kysyä edellisen David Duken suomennoksen käsiinsä saatuaan, että mitä tekemistä meillä on juutalaisen etnosentrisen kulttuurin kanssa, sillä maassamme asuu vain 1300 juutalaista ja he ovat integroituneet hyvin yhteiskuntaamme. Kirjan lukeminen luultavasti asetti kysymyksen aivan uuteen valoon, huolimatta Suomen juutalaisten pienestä määrästä. Monet heistä kuten Karmela Liebkind, Karmela Belinki ja Ruben Stiller taistelevat silmiinpistävän näkyvästi suomalaisten etnistä intressiä vastaan propagoimalla monikultturismia. Tämä pieni mutta aktiivisesti suomalaisuutta vähättelemään pyrkivä ”yhteiskuntakriitikkojen” joukko ammentaa oppinsa Frankfurtin koulukunnasta ja Amerikan juutalaisilta monikulttuuri-ideologeilta, joille valkoisten eurooppalaisten kuten suomalaisten etnisen identiteetin varjelu on vastustettava asia. Tällöin myös Suomessa mitättömältä vaikuttava juutalaisuus asettuu isompaan kansainväliseen kontekstiin. Duke osoitti kirjassaan vastaansanomattomasti dokumentoitujen lähteiden avulla, että juutalaisten hallitsema Hollywood ja viihdeteollisuus syöttävät amerikkalaisille ja eurooppalaisille kuluttajille monikulttuurista propagandaa, jossa valkoisten etnisen identiteetin ja kulttuurin varjelu esitetään joko naurettavassa tai moraalisesti tuomittavassa valossa.
Vaikka Duke perusteli argumenttinsa hyvin, saattoi se joistain lukijoista tuntua liian kaukaiselta suomalaisessa arkitodellisuudessa. Sen sijaan maassamme vakinaisesti asuvat lähes parisataatuhatta ulkomaalaista ovat arkea, johon lähes jokainen suomalainen joutuu törmäämään päivittäin. Yhä kasvava joukko maahamme saapuneista ”huippuosaajista” tulee Euroopan ulkopuolisista maista, joiden väestö koostuu ns. kognitiivisesti haasteellisesta ja temperamentiltaan lyhytjännitteisestä ihmisaineksesta. Tämä näkyy kykenemättömyytenä kouluttautua abstraktia älyä vaativiin modernin yhteiskunnan ammatteihin ja miesten pidäkkeettömänä seksuaaliviettinä. Nämä persoonallisuuspiirteet näyttävät eurooppalaisesta näkökulmasta epämoderneilta, ja ne näkyvät konkreettisesti muun muassa korkeina rikostilastolukuina. Juuri näistä populaatioiden välisistä eroista, niiden evolutiivisista lähtökohdista ja kulttuurisesta kitkasta Duke kirjoittaa käsillä olevassa kirjassa. Siksi se on tärkeää luettavaa kaikille suomalaisille.
Kirjassa Olipa kerran Eurooppa Duke tarkastelee eri näkökulmista ja tutkimuslähteistä käsin ihmispopulaatioiden – geneettisten klusterien eli rotujen – eroja. Eroja koskevat tutkimuskohteet ovat mitä moninaisemmat: fyysisesti ulkoiset ja elimistölliset erot, kaksoistutkimuksilla dokumentoidut älykkyyserot, populaatioiden väliset tilastolliset älykkyyserot, taipumus rikollisuuteen, sukupuolinen käyttäytyminen, perhemallit, halu huolehtia jälkeläisistä, aggressiivisuus, epäitsekkyys ja vastuuntunto, tunnereaktiot, työetiikka ja niin edelleen. Suomalaisittain on mielenkiintoista, että kirjan kirjoittaja viittaa myös emeritusprofessori Tatu Vanhasen yhdessä maailmankuulun älykkyystutkija Richard Lynnin kanssa tekemään tutkimukseen IQ and the Wealth of Nations (2002). Kirjassaan Lynn ja Vanhanen esittävät kansakuntien keskimääräisiä älykkyysosamääriä edustavia mittaustuloksia, joista he päätyvät johtopäätökseen, että maan keskimääräinen älykkyysosamäärä ja bruttokansantuote henkeä kohti korreloivat kertoimella 0,7. Toisin sanoen varallisuutta luomaan kykenevien kansakuntien väestö on joitain poliittisia poikkeuksia (mm. Pohjois-Korea) lukuun ottamatta keskimääräistä älykkäämpää kuin köyhät kansat kuten Saharan eteläpuolisen mustan Afrikan maat.
Rohkeaa kirjassa on se, että Duke ei pelkästään toista tutkimustuloksia vaan uskaltaa tehdä niistä moraalisia ja poliittisia johtopäätöksiä. Tärkein niistä on se, että eurooppalaisperäisten kansojen ei pitäisi ottaa yhteiskuntiinsa rodullisesti vierasta väestöä, koska se aiheuttaa vääjäämättä konflikteja, taloudellista taakkaa, ekologista kuormitusta sekä oman kulttuurin ja etnisyyden katoamista. Lisäksi Duke tarkastelee kansainvaellusta myös etnisen ja kulttuurisen diversiteetin kannalta. Hänen mielestään konsumeristiseen monokulttuuriin johtavassa monikulttuurisuudessa ei häviä vain ensisijaisen laskun maksava vastaanottajamaa, vaan maahanmuutto eri kulttuureista köyhdyttää myös lähtömaan kulttuuria. Samalla se vieraannuttaa sopeutumattomat maahanmuuttajat, jotka katkeroituneena ajautuvat sosiaalihuollon ja vankeinhoitolaitosten vakioasiakkaiksi.
Parasta Duken kirjassa on ehdottomasti lähteiden monipuolisuus, joiden välillä hän käy tiivistä vuoropuhelua. Hän antaa myös rodullisen egalitarismin tunnettujen kannattajien kuten Stephen Jay Gouldin ja Jared Diamondin sanoa sanansa, mutta vastaukset eivät ole puoltavia. Kirjassa osoitetaan elävästi, kuinka heidän tieteelliseksi tarkoitetut väitteensä on kyseenalaistettu ja pääosin kumottu tiedemaailmassa moneen kertaan, vaikka liberaali valtamedia ja vasemmisto pitääkin heitä ideologisista syistä lempilapsinaan. Esimerkiksi Jared Diamond ei ota yhteiskuntien kukoistusta ja romahdusta koskevissa analyyseissään huomioon lainkaan ihmisen evoluutiota ja rodullisia eroja, minkä vuoksi hän turvautuu selityksissään pelkästään kuvaileviin ympäristötekijöihin. Jo edellisessä suomennoksessa Duke viittaa tarkkanäköisesti Diamondin omiin lähteisiin ja lausuntoihin, joissa hän osoittaa tämän tekopyhyyden rotukysymyksessä: kirjoissaan Diamond esittää, että rodulla ei ole mitään merkitystä populaatioiden kulttuurierojen selittäjänä, koska ”ihmiskunnassa rotu ei ole luokitteluperuste”; samalla hän on kuitenkin kirjoittanut Natural History -lehteen (Marraskuu 1993, s.12), että juutalaiset eroavat geneettisesti muista populaatioista merkittävästi ja että Israelin valtion säilymisen kannalta on pidettävä huoli siitä, että maa säilyy etnisten juutalaisten alueena. Toisin sanoen Diamond esittää, että ihmiskunnan päärotujen välillä ei ole käytännössä eroja, mutta samalla hän on valmis luokittelemaan paljon vähäisemmin naapureistaan eroavat juutalaiset omaksi tarkkarajaiseksi populaatioksi. Duken mielestä on pöyristyttävää kaksinaamaisuutta, että mies, joka kannattaa Amerikan rajojen avaamista koko maailmalle, esittää heti perään, kuinka hienoa on, että Israel pystyy geneettisesti tunnistamaan juutalaiset ei-juutalaisista ja tällä perusteella määrittämään etnisen maahanmuuttolain!
Juutalaistaustaisena kommunistina tunnettu paleontologi Stephen Jay Gould (1941–2002) kiisti Diamondin lailla rotuerot väittämällä, että erot mittauksissa perustuvat väärään tulkintaan ja huolimattomuuteen. Hänen lähinnä hiustenhalkomiseen keskittynyt strategiansa oli räksyttää yleisesti hyväksytyille tieteellisille tutkimustuloksille. Tyypillistä Gouldia oli kiistää esimerkiksi älykkyystestien relevanssi ja validiteetti viittaamalla mitättömiin puutteisiin, joita löytyy kaikista tutkimuksista. Hän ei kuitenkaan itse pystynyt rakentamaan omaa vastakkaista teoriaa, joka olisi ollut edes puolet niin vahva kuin hänen kiistämänsä älykkyystestit. Koska hän ei pystynyt luomaan teoriaa, joka osoittaisi huomattavalla evidenssillä, että älykkyystesteillä ei voi mitata ihmispopulaatioiden älykkyyseroja, jäi hänen ainoaksi mahdollisuudekseen nälviä vallitsevan teorian pieniä puutteita. Gould koki kuolemansa jälkeisen viimeisen nöyryytyksen, kun hänen kirjassaan The Mismeasure of Man (1981) esitetty käsitys rasistisesta tiedeväärennöksestä murskattiin lopullisesti vuonna 2011 julkaistussa tutkimuksessa The Mismeasure of science: Stephen Jay Gould versus Samuel George Morton on skulls and bias. Siinä tutkijat J. E. Lewis, D. DeGusta, M.R. Meyer, J.M. Monge, A.E. Mann ja R.L. Holloway kumoavat tyylikkäästi Gouldin oletuksen tiedemies Samuel Mortonin rasistisuudesta, joka perustui siihen, että Morton sai mitattua kaukasialaisten kalloille suurimman tilavuuden. Uusimmat tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että Mortonin tutkimustulos oli oikea ja näin ollen väärän tuloksen antaja olikin Gould itse.
Myös muiden ideologisten egalitaristien kuten Franz Boasin, Ashley Montagun ja Luigi Cavalli-Sforzan julkilausumia ja tutkimuksia läpivalaistaan kirjassa viimeisimpien tutkimustulosten valossa. Tulos on murskaava jo pelkästään sitä taustaa vasten, että geneettisten klusterien eli klassisten rotujen eroja koskevien tutkimusten määrä on lisääntynyt räjähdysmäisesti 1970-luvun jälkeen. Rotujen fyysisiä, geneettisiä ja käyttäytymistieteellisiä ominaisuuksia ja älykkyyttä mittaavien tutkijoiden joukko on kasvanut vuosi vuodelta, vaikka tiedotusvälineet eivät heidän tutkimuksistaan juuri kerrokaan. Yliopistojen kirjastoista ja internetin nimihauilla löytyy valtava joukko tutkijoita, joihin myös Duke viittaa: R.A. Gordon, L.S. Gottfredson, B.J. Toole, T. Bouchard, A.R. Jensen, J.P. Rushton, A.M. Shuey, R.J. Herrnstein, C. Murray, M. Levin, S. Scarr, R. Lynn, T. Vanhanen, C. Putnam, R. Pearson, G. Whitney, P. Draper, J.R. Baker, C.S, Coon, E. Miller, T. Gest ja niin edelleen.
Kirjan loppupuolella käsitellään muita perinnöllisyyteen liittyviä asioita kuten rikollisuutta, seksuaalisuutta ja sukupuolieroja. Miesten ja naisten sekä fysiologiset että henkiset erot todistetaan vakuuttavasti nykytutkimuksen lähteillä, mutta niiden perusteella Duke ei silti päättele, että jompikumpi sukupuoli olisi yleisesti ottaen toista ”parempi”. Päinvastoin, hän näkee sukupuolet ja niiden erot toisiaan täydentävinä, mikä on täysin päinvastainen näkemys, jota sukupuolten vastakkainasettelua ylläpitävä feminismi kannattaa. Sen sijaan homoseksuaalisuus on yhteiskunnallisesti ja fysiologisesti kompleksinen kysymys, jota Duke yrittää valottaa monelta suunnalta. Kysymykseen siitä, onko homoseksuaalisuus myötäsyntyinen, ympäristön sanelema vai näiden yhteissumma, Duke ei ota yksiselitteistä kantaa. Luonnollisesti Duke tuomitsee homoliikkeen poliittisena voimana ja näkee sen uhkaavan ja lopulta romuttavan yhteiskuntaa koossa pitävän normaalin perheinstituution. Duke onkin parhaimmillaan kuvatessaan homo-lobbyjen ja feministien ideologista taustaa ja päämääriä.
Olipa kerran Eurooppa on kullanarvoinen yleisteos kenelle tahansa suomalaiselle, joka on kiinnostunut maamme ja maanosamme kohtalonkysymyksistä. Sitä voi lukea täydentävänä rinnakkaisteoksena Yrjö Ahmavaaran ja Tatu Vanhasen kirjalle Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin (2001). Siinä missä Ahmavaaran ja Vanhasen teos antaa hyvän lähtökohdan ymmärtää ihmisen perinnöllisyyttä osana yhteiskunnan dynamiikkaa, on Duken teos vastaavasti oivallinen tiekartta, jolla suunnistaa 2000-luvun suurten poliittisten muutosten todellisuudessa.
Turussa 12.12.2012
R. Leskinen, VTM
Glayde Whitneyn esipuhe
Yli kaksisataa vuotta sitten yksi kaikkein vaikutusvaltaisimmista yhteiskuntakriitikoista ja valistuksen alkuunpanijoista, oli François Marie Arouet, kirjailijanimeltään Voltaire. Vaikka Voltaire oli varovainen ja kirjoitti anonyymisti nimimerkillä, hänet silti vangittiin yhdeksitoista kuukaudeksi ja hän vietti vuosia maanpaossa. Yksi Voltairen kuuluisimmista lausahduksista muodostui amerikkalaisen vapauden peruspilariksi. Se oli kirjoituksesta vuodelta 1770: ”Monsieur l'Abbe, inhoan mitä kirjoitatte, mutta antaisin oman elämäni tehdäkseni mahdolliseksi teille jatkaa kirjoittamistanne.”
Nyt yli kaksisataakaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin, sillä valtavan hyvällä onnella, että elää ”Vapaiden maassa” ensimmäisen lisäyksen takaaman sananvapauden suojassa sekä vielä akateemisen virassapysymisoikeuden sateenvarjon alla – instituution, jonka ainoa tarkoitus on tehdä mahdolliseksi totuuden ääneen lausumisen – tunnen edelleen suurta pelkoa kirjoittaessani tätä esipuhetta.
David Dukella on kunnia olla ainoa amerikkalainen poliitikko, jota mustamaalataan ilkeämmin kuin Patrick Buchanania. Vaikka koko valtajärjestelmä – lehdistö, kirkko ja valtio – oli häntä vastaan, hän voitti vaaleissa julkisen viran osavaltion lainsäädäntöelimen edustajana. Pyrkiessään kuvernööriksi hän voitti ensimmäisissä esivaaleissa virkaatekevän republikaanikuvernöörin ja sai sitten vastaansa arveluttavan demokraattihahmon, joka oli saanut mainetta lahjuksilla ja korruptiolla. Hänen vastustajansa käytti valtavan paljon enemmän rahaa kampanjassaan, ja yksi Duken vastaisista pääsloganeista, joita näkyi puskuritarroissa halki osavaltion, oli ”Äänestä roistoa – se on tärkeää”. Roisto voitti. Valittiin mieluummin korruptio kuin poliittinen luopumus. Siitäkin huolimatta Duke sai valtavan äänisaaliin, kun yli 60 prosenttia eurooppalaisamerikkalaisista äänestäjistä äänesti häntä kummassakin osavaltionlaajuisista vaaleista.
Duke on kestänyt intensiivistä ja hellittämätöntä mustamaalauskampanjaa vuosikymmeniä. Kun luette tämän kirjan, tiedätte, miksi häntä vastaan ovat hyökänneet ne, joilla on hirvittävän laaja valta. Hän haastaa kaikki tämän ajan elämän pyhät lehmät, ja hän tekee sen älyllä ja tunteella.
Voltaire ja David Duke ovat sotureita konfliktissa, joka on yhtä vanha kuin sivilisaatio. Harvardin biologi, historioitsija ja tieteenfilosofi Ernst Mayr ehdotti, että ihmispopulaatioiden noustessa raakalaisuudesta sivilisaatioon heidän lähestymistapansa tietoon ohjautuu jommallekummalle kahdesta polusta. Yksi lähestymistapa johtaa nykyajan rationalismiin, mukaan lukien valistuksen ajan jälkeiset vapaiden yhteiskuntien arvot ja totuuden etsimisen, mikä muodostaa modernin tieteen perustan. Toinen lähestymistapa johtaa dogmaattiseen auktoriteettiin perustuvaan totalitarismiin. Suunta kohti vapautta, joka voidaan jäljittää ajassa taaksepäin antiikin Kreikan filosofioihin, löytyy ainoastaan läntisestä eurooppalaisesta sivilisaatiosta.
Suunta kohti rationaalisuutta ja tiedettä juontaa ensimmäiseen nimeltä tunnettuun länsimaiseen filosofiin, Miletoksen Thalesiin (n. 636 – n. 546 eKr.). Thales oli sitä mieltä, että tiedon ja ymmärryksen saamiseksi tulisi aloittaa naturalistisella tarkkailulla eli kuvauksilla tapahtumista niin kuin ne ovat todellisessa maailmassa. Meidän tulisi sitten etsiä luonnollisia selityksiä luonnon ilmiöille. Kolmas merkittävä kanta oli, että on hyväksyttävää ja jopa toivottavaa kyseenalaistaa olemassa olevia selityksiä, pitää moninaisia näkökulmia, olla vapaa käyttämään kritiikkiä, jotta tieto ja teoriat kehittyisivät paremmiksi. Nämä kolme periaatetta, jotka juontavat kirjoitetun läntisen ajattelun alkuun, kiteyttävät itseensä modernin vapauden ja tieteen perusolemuksen. Mutta mikä surullista, Thalesin ajasta aina tämän päivän David Dukeen, tämä lähestymistapa on ollut jatkuvan hyökkäyksen kohteena oleva vähemmistökanta.
Tie dogmaan alkaa väitteillä auktoriteettiin perustuvasta tiedosta. Marxilaiset talousopit, boasilainen egalitarismi ja freudilainen psykoanalyyttinen teoria ovat valaisevia esimerkkejä dogmaattisista uskomusjärjestelmistä. Kritiikkiin ja kyseenalaistamiseen ei pelkästään jätetä kannustamatta vaan ne tuomitaan. Kyseenalaistajaa kartetaan, hänet heitetään ulos, kriminalisoidaan ja leimataan kerettiläiseksi, vihaajaksi ja pahaksi syntiseksi. David Duke on kyseenalaistaja.
David Duken omaelämänkerrasta käy ilmi, että hän oli älykäs, todellakin varhaiskypsä lapsi, ja melkoinen vapaa-ajattelija alusta asti. Puolueeton kliininen psykologi voisi havaita aineksia oppositionaalisesta persoonallisuudesta tavasta, jolla Duke kuvaa itseään. Keskeinen piirre sellaisessa lapsessa on provokatiivinen auktoriteettien vastustaminen. Kun sellaiselle lapselle kerrotaan, kuinka asiat ovat, hän kysyy ”miksi” hieman useammin kuin on tavallista. Mikäli lapsi on tarpeeksi nokkela, hän voi saada suurta iloa siitä, kun hän tarkastaa itse faktat. Harvassa on sellainen oppilas, joka tonkii kirjastoa löytääkseen alkuperäislähteitä. DSM-3, nyt jo jokseenkin vanhentunut psykiatrinen diagnostinen käsikirja sanoo: ”Kaikkein silmiinpistävin piirre on sinnikkyys oppositionaalisessa asenteessa jopa silloin, kun se on lapsen tai nuoren edulle ja hyvinvoinnille tuhoisaa.” Totuuden etsijät, paradigmojen siirtelijät, innovaattorit sivilisaatiossa, ovat kantaneet sellaisia piirteitä ja ovat usein jääneet kasvamatta ulos niistä, olipa kyseessä sitten ollut Sokrates, Tuomas Akvinolainen, Martti Luther, Galileo Galilei, Isaac Newton, William Shockley tai David Duke.
On helppoa kuvitella, kuinka kasvaminen etelän kaupungissa kansalaisoikeusliikkeen kuohunnan aikana voi vaikuttaa merkittävästi hyvin älykkääseen, perinteisen kristillisen taustan omaavaan lapseen, jolla kuitenkin on oppositionaalisia taipumuksia. Lähtien kristillisten ja amerikkalaisten ihanteiden [ja yhä vieläkin uskoen molempiin] kyseenalaistamattomasta hyväksynnästä, jonka hän oppi kodissaan, kirkossaan, koulussaan ja mediasta: tasa-arvo kaikille, kaikkien ihmisten rakastava veljeys, käännä-toinenkin-poski, vuorisaarna ja tee toisille niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän. Kuvitelkaa millainen elämän mullistava sokki se on sellaiselle varhaiskypsälle lapselle, joka samaistuu älyllisesti, kuten myös syvällä tunteella, kirjoitukseen Jefferson-monumentissa, ”Mikään ei ole niin varmasti kirjoitettu kohtalon kirjaan kuin se, että näiden ihmisten [neekereiden] tulee olla vapaita.”, mutta sitten hän saa selville itse tuon sitaatin koko kontekstin, seuraavan lauseen, josta kirjoitus otettiin: ”Eikä ole vähemmän varmaa, että nämä kaksi rotua, yhtä lailla vapaita, eivät voi elää saman hallinnon alla.” Mutta David Duke kertoo tämän tarinan heräämisestään paljon paremmin kuin minä voin kertoa omilla sanoillani.
David Duken herääminen esitetään tässä kolmessa poliittisesti epäkorrektissa, toisiinsa yhteydessä olevassa pääteemassa hänen rehellisten totuuksien löytämisistään. Yksi hänen rehellisistä totuuksistaan on se, että läpikotaisen moderniin tieteeseen uppoutumisen kautta hän tuli vakuuttuneeksi siitä, että rodullinen egalitarismi on tieteellisesti samanlainen kuin teoria litteästä Maasta. Hän torjuu rasisti-leiman sanoen, että todellinen data eroaa melko lailla siitä, mitä useimmat meistä on johdatettu uskomaan. Toinen hänen rehellisten totuuksiensa joukossa on se, että voimakas ja koheesi omaa etuaan ajava ryhmä on promotoinut epärehellistä ja tekopyhää egalitarismin versiota, joka on vihamielistä länsimaisen kristityn sivilisaation eduille. Hän torjuu antisemiitti-leiman sanoen, että todellinen data on hyvin erilaista kuin se, mihin useimmat meistä ovat törmänneet massamedian kautta.
Tyylillään, jota odottaakin rehelliseltä oppositionaalilta joka kertoo totuuden niin hyvin kuin pystyy, David Duke heittää äärimmäisen haasteen lukijalleen: että lukija ei luota vain hänen sanaansa vaan tarkastaa asiat itse. Tätä silmällä pitäen hän tarjoaa tuhat lähdeviitettä. Haaste esitetään selkeästi: Tässä on todisteet, tässä on lähteet: tarkasta ne itse.
Se on voimakas lähestymistapa. Se on läntisen sivilisaation lähestymistapa, joka on jäljitettävissä suoraan Thalesiin asti. Mikään määrä dogmaattista nimittelyä, mikään leimaaminen, mitkään vihapuhelait, mitkään internet-suodattimet, mikään historian kriminalisoiminen, ei edes totaalinen karanteeni tai kirjankieltäminen, voi kestää yksinkertaisen oppaan edessä, joka osoittaa, mistä totuuden voi löytää. Jos hänen maanmiehensä lukisivat David Duken tarinan hänen heräämisestään, se voisi herättää myös heidät ja näin ravistella sivilisaatiota sen perustuksia myöten.
Kuinka minä sitten päädyin kirjoittamaan tämän esipuheen kirjaan, jonka on kirjoittanut mies, jota en koskaan ole tavannut henkilökohtaisesti? David Duke kertoo meille, kuinka hän unelmoi tulevansa tiedemieheksi ja sen sijaan, kasvaen myrskyisässä etelän kaupungissa, ohjautuikin politiikkaan. Minulla taas oli onni, hyvä tai huono, syntyä Montanassa ja kasvaa Minnesotassa. Olin täysin aikuinen ennen kuin sain monia todellisia kokemuksia rodullisesta tai etnisestä moninaisuudesta enkä ole koskaan ollut politiikassa mukana. Koska minua on lapsuudesta asti kiehtonut eläinten moninaisuus ja koska olen myös innokas lintubongari, kouluttauduin tieteelliselle uralle evoluution, genetiikan ja psykologian liittymäkohtaan. Koska kasvoin Minnesotassa, minusta tuli Hubert Humphrey -liberaali – ja olen sitä vielä tänäkin päivänä. Tasavertaiset mahdollisuudet jokaiselle yksilölle, tasavertainen kohtelu lain edessä, hyvässä järjestyksessä olevassa lakiin perustuvassa yhteiskunnassa – nämä ovat ne ihanteet, joita minä vaalin.
1960-luvun puolivälin ja lopun yhteiskunnallinen hajaannus, joka muokkasi David Dukea, ei koskaan ollut todellinen osa minun henkilökohtaista kokemustani. Alamogordossa New Mexicossa, aivan Trinity Siten lähellä ja White Sandsin ohjuskoealueen reunalla, olimme auttamassa kuun saavuttamisessa. Valmisteleva tutkimus Apollo-lennoille oli juovuttavan innostava tehtävä nuorelle tiedemiehelle. Siihen mennessä kun palasin siviilielämään ja asemaan opettajakunnan jäsenenä osavaltion yliopistossa, pahimmat hankalista ajoista olivat jo ohi.
Yksi vanhemmista suosikkikollegoistani, opettaja uudessa yliopistossani, varoitti, että vaikka olin erityisen kiinnostunut käyttäytymisgenetiikasta, olisi viisasta välttää sitä ”ihmishommaa”. Hän sanoi, että koska olen etelän yliopistossa, minulla ei olisi mitään uskottavuutta, eikä kukaan meistä tarvinnut sitä loanheittoa, jota siitä tulisi meille. Hän oli kerran julkaissut tieteellisen tutkielman, joka käsitteli mustien ja valkoisten koululasten testattua älykkyyttä – ja häntä oli rusikoitu rajusti alhaisilla ad hominem -hyökkäyksillä ja uhkauksilla häntä itseään vastaan. Nuo olivat sotkuja, joita en tarvinnut, varsinkin kun oli niin monia muitakin älyllisesti haastavia tutkimusmahdollisuuksia. Oli helppoa kiivetä perustutkimuksen norsunluutorniin.
Vuosien varrella tein tutkimustani ja seurasin toisten tutkimusta, perustin perheen eikä politiikka kiinnostanut juuri lainkaan. Silti oli keskusteluja joistakin melko hölmöistä asioista, kuten räikeästä rotusyrjinnästä ”affirmative action” -leiman alla. Nolostuttavan valmistautumattomia ja kyvyttömiä ihmisiä ujutettiin tilanteisiin, joihin he eivät olleet sopivia, kun taas pätevät ehdokkaat käännytettiin pois. Ajan kuluessa julkinen retoriikka kävi yhä kaukaisemmaksi tieteellisistä realiteeteista. Tekniset kysymykset olivat aina olleet miksi – mitkä olivat syyt mustien ja valkoisten väliselle suurelle älylliselle kuilulle? Kun kovaa tieteellistä dataa saatiin, kävi varmemmaksi, että geneettiset erot (perinnöllisyys) esittivät suurta roolia näissä eroissa. Mutta julkisuudessa kävi poliittisesti epäkorrektiksi edes sanoa, että eroja oli olemassa.
Oli huolestuttavaa, että jotkut arvostetuista tieteellisistä kollegoistani näyttivät vähemmän vilpittömiltä. Yksityiset keskustelut tieteellisissä tapaamisissa kävivät omituisesti poikkeaviksi julkisista lausunnoista. Tiedemiehet yksinkertaisesti valehtelivat niin jättämällä tiettyjä asioita sanomatta kuin joitakin sanomallakin. Joillakin oli suoranaisen elitistinen asenne, ettei totuutta voi uskoa ”massojen” käsiin. Toisinaan siteerataan kuuluisan Richard Lewontinin kirjoitusta, joka kuuluu: ”Joskus tiedemiehet kertovat tietoisia valheita tehdäkseen asian selväksi.” Hänen tulisikin tietää. Rehellisyys on aina ollut minulle ensimmäinen ja tärkein tieteellisistä vaatimuksista. Mutta joillakin kollegoistani oli eri agenda.
Täysin erillään David Dukesta omat tutkimukseni johtivat käytännössä samoihin paikkoihin ja joihinkin samoihin johtopäätöksiin, jotka hän esittää tässä kirjassa.
Omaan ”heräämiseeni” kuului toinen suuri herätyskutsu tuosta kaikista aiheista kaikkein kielletyimmästä. Se oli seurausta läheisestä ystävyydestä sukulaisten kanssa, amerikkalaisten, jotka olivat juuriltaan Libanonin kristittyjä. Pitkien ”Mike-sedän”, kiltin lääkärin, joka oli suvun patriarkka, kanssa käytyjen juttutuokioiden kautta sain tietää Israelin selkeästä aggressiosta palestiinalaisia kohtaan. Hitaasti silmäni aukenivat näkemään kansainvälisen rasismin, joka oli vähintään yhtä turmiollista kuin mitä David Duken väitetään kannattavan. Samaan aikaan sain selville, että Duken ”rasismi” ei ollut syntynyt vihasta vaan tieteestä ja historiasta.
Mielestäni tänä päivänä läntisessä tieteessä täytyy tehdä tiettäväksi tärkeä ero yksilöiden ja juutalaisuuden ryhmäpyrkimysten välillä. Yksilöinä juutalaista alkuperää olevat tiedemiehet kattavat koko rodun ja perinnöllisyyden tulkintojen ja niiden lähestymistapojen skaalan. Mainitakseni vain kaksi yksilöä, edesmennyt Richard Hernstein oli toinen The Bell Curve (1994) -teoksen kirjoittajista, Michael Levin, Why Race Matters (1997) -kirjan kirjoittaja taas sai paljon raivoa osakseen totuuden kertomisestaan. Omasta kokemuksestani akatemiassa on joskus vaikea uskoa, että juutalaiset ovat vain kahden tai kolmen prosentin osuus koko väestöstä. Juutalaista alkuperää olevat yksilöt ovat valtavasti yliedustettuja erittäin menestyneiden tiedemiesten joukossa. Heitä on parhaiden oppilaideni ja läheisimpien ystävieni joukossa.
Järjestäytynyt juutalaisuus taas dogmaattisesti yrittää pitää yleisen väestön tietämättömänä modernin tieteen havainnoista. Anti-Defamation League [ADL] of B'nai B'rith [BB] perustettiin vuonna 1913 sen B'nai B'rith -emojärjestön pohjalle. B'nai B'rith ajaa sosialistista ja egalitaristista vallankumousta. Se perustettiin Kommunistisen manifestin vuosikymmenellä keskellä halki koko Euroopan levinnyttä levottomuutta. Tuosta ajasta alkaen juutalainen sovinismi, kommunismi ja sionismi ovat kaikki kietoutuneet yhteen.
Semitismin ja sosialismin keskinäinen hämmennys, joka tapahtui alussa, jatkuu vielä tänäkin päivänä. Antiliberalismi ilmeisesti usein sekoitetaan antisemitismin kanssa tämän päivän juutalaisyhteisössä. Tätä havainnollistaa Details-uutiskirjeessä, jota julkaisee The Jewish Policy Center, heinäkuussa 1997 julkaistu rabbi Daniel Lapinin kirjoitus, jossa Lapin selitti, miksi hän ajatteli antisemitismin ja juutalaisen liberalismin olevan yhteen kietoutuneita: ”He käsittävät, että liberalismi … on pitkälti vastuussa siitä tosiasiasta, että elämästä Amerikassa on tullut likaisempaa, kalliimpaa ja vaarallisempaa viimeisten 30 vuoden aikana. Näin ollen monet kunnolliset amerikkalaiset ovat huolestuneita juutalaisten liberalismin ja liberaalien asioiden tukemisesta. Vaikka käytännössä kaikki amerikkalaiset ovat liian kunnollisia antaakseen sen puhjeta kukkaan täyteen mittaansa kasvaneena antisemitisminä, tämä uhka on aina olemassa. Emme voi loputtomiin 'vetää leijonaa hännästä'.” (s. 1–2).
Jo varhain juutalaiset intellektuellijohtajat leuhkivat juutalaisten rodullisilla erikoispiirteillä ja ylivertaisuudella. Vasta myöhemmin kehittyi tuo kummallinen strategia, että juutalaisten erityispiirteet voitaisiin säilyttää vain eliminoimalla erityispiirteet ei-juutalaisten keskuudessa. Franz Boas ja muut juutalaiset intellektuellit uskoivat, että juutalainen kansa olisi turvassa vain eliminoimalla kaikki rasismin hivenetkin ei-juutalaisten keskuudesta. Siitä oli sitten lyhyt askel toisten ryhmien käyttämiseen juutalaisen agendan edistämiseen, kuten NAACP:n perustaminen ja kryptisen ”kulissien takana” tapahtuvan mustien ja ei-juutalaisten peitejärjestöjen rahoittamisen ja kontrolloinnin omaksuminen. David Duke tarjoaa monia viitteitä juutalaisten voitonriemuiseen kirjallisuuteen.
Anti-Defamation League ehkä perustettiin torjumaan kiihkoilua, mutta surullista on, että se on muuttunut yhdeksi kaikkein kiihkoilevimmista järjestöistä. Käyttäen kahta megaleimaa ”rasisti” ja ”antisemiitti” se hyökkää ketä tahansa vastaan, josta se ei pidä. Aivan kuten Peter Brimelow (kirjassaan Alien Nation) huomautti, ”rasistin” uusi määritelmä on ”kuka tahansa, joka on voittamassa väittelyä liberaalin kanssa”, niin myös ”antisemiitistä” on tullut kuka tahansa, joka ei ole ADL:n suosiossa.
Yksi kaikkein selkäpiitä kylmäävimmistä dokumenteista, joihin olen vuosiin törmännyt, on B'NAI B'RITH Reports and Analyses (saatavilla internetissä osoitteessa bnaibrith.org). Se listaa sivu sivun jälkeen monien eri maiden lakialoitteita, joissa pyritään kriminalisoimaan kaikki, mistä he eivät pidä. Suuri osa siitä, mille Voltaire ja Amerikan perustuslain ensimmäinen lisäys omistautuivat, kuten myös Thalesin lähestymistapa sivilisaatioon, ovat täysin vieraita tälle mielenlaadulle. Jos et pidä jostain kirjasta (niitä onkin melkoinen määrä, joista ei pidetä), kriminalisoi sen levitys. Joudut vankilaan hallussapidosta. Puhe – jos sanot jotain loukkaavaa tai epäsuosittua, joudut vankilaan ja maksat sakon. Sanomalehti – lehti lakkautetaan, joudut vankilaan, maksat sakon hallussapidosta tai levittämisestä. Kyseenalaista ”pyhä totuus” historiasta – uskallapas vain, joudut vankilaan, maksat sakon, menetät passisi etkä saa viisumia. Epämiellyttävät symbolit, liput, korut – joudut vankilaan, jne. jne. Sitä, mitä he eivät ole vielä onnistuneet kriminalisoimaan, he sanovat ”tarkkailevansa”. Ja nämä samat ihmiset kärkkäästi ajavat vasta äskettäin keksittyjen rikosten ja ”viharikosten” saamista koko liittovaltion kattaviksi laeiksi Yhdysvalloissa. Tässä dokumentissa listattu toiminta, jos ei mikään muu, saisi jo minut koko sydämestäni suosittelemaan David Duken kirjoittamaa kirjaa.
Lähestyessämme kolmannen vuosituhannen alkua sitten Jeesuksen syntymän läntinen yhteiskunta tasapainoilee jyrkänteellä. Me leikimme polulla, joka johtaa toiseen pimeään keskiaikaan, kohti mahdollista sensuurin, puhelakien ja viha-ajatuslakien vuosituhatta. Rienaajia, vapaa-ajattelijoita ja rehellisiä ihmisiä voidaan tukahduttaa. Ajatusrikos- ja vihapuhelakien kannattajat korvaavat rehellisen tieteen ideologisella tukahduttamisella. Me voimme vajota toiseen totalitaristiseen pimeään keskiaikaan, tai sitten rationaalinen vapaus voittaa. Menneen historian yhteenveto ei kannusta sokeaan optimismiin. Vaihtoehtoisesti, polku antiikin Kreikan filosofiasta vapauteen ja moderniin tieteeseen, joka on ainutlaatuista läntiselle kristilliselle sivilisaatiolle, voisi johtaa suurempaan Kultaiseen aikaan.
Käyttäytymisgenetiikkaan erikoistuneena tiedemiehenä minun täytyy kertoa teille, että olen käynyt läpi David Duken huomattavan datan genetiikasta ja rodusta ja havaitsen sen olevan linjassa tuoreimpien tieteellisten löytöjen ja tämän alueen tietämyksen kanssa. Hänen tietämyksensä tällä tutkimuksen alueella on melko hämmästyttävä, kun ajattelee, että hänellä on loppututkinto historiasta eikä tohtorinarvoa biologisista tieteenaloista. Mitä tulee hänen kertomansa rodullisen totuuden merkitykseen, politiikka on hänen alaansa, ei minun. Mutta on kiehtovaa nähdä, kuinka hänen poliittinen elämänsä on kasvanut hänen lapsuutensa kiinteästä suhteesta luontoon ja myöhemmin hänen syventymisestään luontoa koskeviin tieteellisiin kirjoihin ja poimintoihin.
Luettuani tämän kirjan ja valmistautuessani tämän esipuheen kirjoittamiseen yksi sana tuli mieleeni yhä uudelleen: voimakas. Todellakin, vaikka tiesin, että oman osuuteni antaminen tähän kirjaan tällä esipuheella voisi johtaa epämiellyttäviin seurauksiin niiltä, jotka vihaavat sananvapautta, minusta näytti siltä, että tämä kirja oli enemmän kuin pelkkä kirja. Se on tunnontarkasti dokumentoitu, akateemisesti loistava sosio-biologis-poliittisen historian teos, jolla on mahdollisuus nostattaa valtaisaa kiistelyä ja muuttaa historian koko suunta. Tästä kirjasta voi tulla rotuaiheelle se, mitä Kansojen varallisuus on kapitalismille tai Pääoma on marxilaisuudelle. Kaiken lisäksi, David Duken pahamaineisuus antaa tälle kirjalle mahdollisuuden tulla luetuksi. Sitä ei voi helposti piilottaa.
Entäpä politiikka ja David Duke? Politiikan tiestä jyrkänteeltä, jolla keikumme, en osaa sanoa. Tiedemiehet eivät koskaan ole olleet erityisen taitavia politiikassa. Historia voi vielä kohdella David Dukea monella eri tavalla. Ehkä hänet tullaan muistamaan Mooseksen tapaisena profeettana, joka herätettyään kansansa johti sen pois orjuudesta. Ehkä häntä ei tulla muistamaan ollenkaan, vaan hän häviää George Orwellin muistiaukkoon sivilisaation vajotessa uuteen pimeään keskiaikaan. Ehkä hänet tullaan muistamaan kuten Johannes Kastaja, hieman etuajassa olevana miehenä, joka herätti kansansa ja tasoitti tien tulevaisuudelle.
”Nouse ylös ja kerro totuus”, lausahdus tästä kirjasta, voisi yhtä hyvin olla tämän hämmästyttävän miehen hämmästyttävän omaelämäkerran nimi. Hänellä on ollut rohkeutta elää se ja kirjoittaa se, pistää paperille koko elämän jatkuneen tutkimuksen, miettimisen ja aktivismin tulokset. Voimme vain toivoa, että monilla hänen maanmiehistään on rohkeutta lukea se ja puhua siitä.
Glayde Whitney, Tallahassee, Elokuu 1998
Glayde Whitney oli psykologian professori Floridan osavaltion yliopistossa ja toimi Behavior Genetics Association -liiton puheenjohtajana. Hän kuoli 8.1.2002.
Olipa kerran Eurooppa-kirjan sisällysluettelo:
Johdanto suomenkieliseen painokseen 4
Glayde Whitneyn esipuhe 10
Osa I
Amerikkalainen poika 17
Turvapaikka kirjoissa ja luonnossa 25
Etelän pojan muodonmuutos 35
Osa II
Race and Reason 46
Kysymys älykkyydestä 54
Perinnöllisyys vai ympäristö? 59
Rotu ja älykkyys 67
Rodullisten erojen juuret 84
Rodun evoluutio 93
Rotuhistoria 125
Rotu ja yhteiskunta 143
Värin nouseva vuorovesi 188
Sukupuoli ja yhteiskunta 205
Loppusanat suomenkieliseen painokseen 228
Lähdeviitteet 259